Kaivinkoneista

Kiinnitin huomiotani erääseen seikkaan, jonka merkittävyys toisaalta on vähäinen, mutta minulle jatkuvasti värien kanssa työskentelevänä oleellinen, nimittäin valokuvaajana joudun jatkuvasti vertailemaan nyansseja eli värien hiuksenhienoja eroja, joista monet ihmiset kiistelevät, saavat jopa riitoja aikaiseksi niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin jonkin posliinikupin tai suvussa vuosikymmenet kulkeneen emalipannun väristä, mikä nyt kuitenkin on aivan sivuasia, sillä nyt on puhe kaivinkoneista ja niiden värityksestä. Kuten lukijakin varmasti tietää, ovat kaivinkoneet, kuten muutkin työkoneet, pääsääntöisesti keltaisia, vai onko siihen olemassa sääntöä, en tiedä, ehkä kuitenkaan ei, sillä kun ryhdyin laskemaan eräänä päivänä erivärisiä kaivinkoneita, sain tulokseksi, että keltaisia oli enemmän kuin kaikkia muunvärisiä, oransseja, vihreitä ja harmaita, yhteensä, lukuun ottamatta tässä muita työkoneita, joita myöskin oli tienvarret väärällään, sekä moottoritietä että rautatietä rakentamassa, ihmisten kiusaksi, voitaisiin sanoa, jollei tiedettäisi, että kaikesta tuosta sietämätöntä myöhästelyä aiheuttavasta maansiirrosta ja möyrimisestä koituu vielä kansantaloudellista hyötyä, en tosin saata arvata, minkälaista hyötyä on siitä, että erään kylän asukkaat ovat aikaisemmin jonon päässä suuremman kaupungin ulkopuolella, ja aiempaa pidempien jonojen, koskapa moottoritie valheellisesti houkuttelee ihmiset käyttämään autoa julkisten kulkuneuvojen sijaan. Mutta väreistähän meidän piti puhua ja nimenomaan kaivinkoneiden väristä, joka on keltainen. Miksi kaikki, tai ainakin lähes kaikki, kaivinkoneet ovat keltaisia? kysynpähän vaan, tuossa yllä olevassa kuvassakin on yhdessä toisistaan erottumattomassa kellertävässä ryppäässä kaksi Volvoa, Caterpillar ja Åkerman, joiden takaa pilkistää juuri ja juuri oranssi Hitachi. Jopa keltaisen värin sävy koneissa (paitsi tietenkin siinä viimeksimainitussa, oranssissa) on lähes sama tympeän sinappinen keltainen, toisissa haalistuneempi ja pölyisempi kuin toisissa, mikä on luonnollista ja ymmärrettävää, kun ottaa huomioon koneiden työkalunomaisen käyttötarkoituksen, tuskinpa juuri kukaan täysillä sielun voimilla varustettu ihminen rupeaisi lapiotaankaan vahaamaan, naapurit voisivat kiinnostua ylen määrin sellaisesta ihmisestä ja levittää hänestä ilkeämielisiä juoruja, mikähän sekin lapionpuunaaja luulee oikein olevansa? Olisihan jotenkin järkevää, jos kaikki työkoneiden valmistajat noudattaisivat jonkinlaista värikoodia, kuten ennen vanhaan oli traktoreiden laita, nykyisestä laidasta en oikein tiedä, kun en ole asiaan mitenkään perehtynyt, mutta joskus oli olemassa aika, jolloin jo kaukaa saattoi värin perusteella nähdä, minkä merkkisellä piikkilangankiristäjällä paikallinen maanmies pellollaan ajeli; harmaalla Lamborghinilla, joita tosin ei ainakaan näille leveysasteille suuria määriä liene laivattu, vai punaisella Valmetilla, paitsi ettei niitä värejä niin monta ollut kuin traktorimerkkejä, useat joutuivat siinäkin tapauksessa tyytymään varsinkin punaiseen, ja mikäs siinä, löytyyhän se pellon laidasta helpommin kuin harmaa, ellei kyseessä satu olemaan unikkopelto, mutta sellaiselle sopiikin ajamaan paremmin Lamborghinilla. Mutta ehkä siinä kävi niin, että Caterpillarilla, joka sivumennen sanoen tarkoittaa toukkaa, mikä onkin erityisen sovelias nimitys tuollaiselle pitkin maata telaketjuilla kulkevalle maansiirtokoneelle, tuolla kaikkien kaivin- ja muiden työkoneiden äidillä, vai pitäisikö jo sanoa isoäidillä, ehkä se on jo liioittelua, oli tehtaan nurkkaan jäänyt aikoinaan tynnyri likaisenkeltaista maalia, jolla nuo laitteet sudittiin sen kummemmin ajattelematta, ja muut valmistajat, jotka luonnollisesti pyrkivät kopioimaan toisiaan kaikessa, sekoittivat oman keltaisensa mahdollisimman lähelle. Vai kuka oli ensimmäinen, sitä lienee mahdoton enää sanoa, ehkä kyse oli vain siitä, että haluttiin erottaa maansiirtokone T-fordista, jonka kuuluisan anekdootin mukaan, kerrottakoon se nyt tässä, sai minkä värisenä tahansa, kunhan se oli musta. Ja ettei lukija liikaa hämmästelisi, kerrottakoon myös se, että samana päivänä, kun tulin aamulla kiinnittäneeksi huomioni samanvärisiin kaivin- ja muihinkin koneisiin, kävin pitkästä aikaa antikvariaatti Laterna Magicassa, joka sijaitsee hyvin lähellä työpaikkaani, ja vielä lähempänä kahvilaa, jossa käyn syömässä päivittäin vaatimattoman lounaani, ja löysin sen (siis antikvariaatin, en kahvilan) hyvinvarustetuista uumenista (kahvila on myös hyvinvarustettu, en halua loukata kahvilanpitäjää, joka on jokseenkin sympaattinen) kirjan, tosin käytetyn, luonnollisesti, mutta kirjahan ei siitä mene juuri miksikään, vaikka sen lukisi useampaankin kertaan, siis kirjan,  jonka oli kirjoittanut portugalilainen kirjailija José Saramago, kirjan nimi oli, suomennettuna, Oikukas kuolema, ja sen takaliepeeseen oli muiden kehujen joukkoon kirjoitettu, että hänen tyylinsä on jäljittelemätön, mikä tässä voitiin todistaa palturiksi, sillä mitä muuta tämä teksti olisi kuin Saramagon jäljittelemättömän tyylin kömpelöä jäljittelyä. Siinä sen oikein näkee minkälaista soopaa sitä kirjojen takaliepeisiin kirjoitetaan.

Advertisements

One comment

  1. Taina

    Aikamoinen kirjoitusripuli. 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: