Perunan kotimaa

titicaca_panorama1

Tuli pidettyä taukoa tässä kirjoittamisessa. Syynä – jos sellaista tarvitsee vapaaehtoistoiminnassa esittää – ensin ja sitten pimeys, välillä olin kolme viikkoa Etelä-Amerikassa: Boliviassa ja Perussa. Jotenkin tuntui siltä, että en viitsi siellä viettämääni aikaa istua koneen ääressä kirjoittamassa siitä. Pidempiaikainen vierailu olisi tietenkin oivallinen syy kirjoittaa kuulumisiaan samanaikaisesti, näin jälkikäteen tuntuu siltä, ettei noin lyhyessä ajassa saaduista vaikutteista saa juuri minkäänlaista otetta.

Näissä hajamietteissä lähdetään siitä, että siellä olivat jotkin asiat toisin kuin täällä, jotkin taas hyvin samanlaisia; Titicacajärvi kuin Lappajärvi mutta isompi. Sen rannoilla syötiin kirjolohta ja perunamuusia. Tuota kuvaa otettaessa tosin jonkin matkan päässä hukkui kymmenkunta ihmistä, kun ylen määrin lastattu vene kaatui. Uimataidottomuus on yleistä ylätasangolla, vettä kun ei ole hukkumiseen tarvittavaa määrää kuin tuossa järvessä. Siinä Titicacan Bolivianpuoleisen osan keskellä on saari, Isla del Sol, joka nousee järvestä jyrkkänä harjuna. Korkein kohta on parisataa metriä järven pinnan yläpuolella, mutta kun ero on jossain 3800 ja 4100 metrin välillä, se tuntuu, kun kiipeilee pitkin polkuja – teitä ei ole – ja ihmisten perunapeltoja, jotka kiemurtelevat porrastettuina mummonkuokittavina suikaleina pitkin saaren kylkiä. Kaikki vesi, myös se, jonka terveet, oiottuhampaiset eurooppalaisnuoret holvaavat suihkussa, kannetaan aasien selässä kanistereissa lähteestä.

Kauempana järvestä ei oikein arvannut kalaa syödä, La Pazin kaupunkiinkaan ei ollut järvenrannasta matkaa linnuntietä kuin viitisenkymmentä kilometriä, meikäläisen päivittäinen työmatka, mutta kesti se vain silti kolme-neljä tuntia bussilla. Ei oikein voinut niissä olosuhteissa luottaa kalan jäissäpysymiseen. Saattoi sen sijaan syödä laamaa, paikallista kamelia, tai alpakkaa, paikallista lammasta, jos sellaista lihaa halusi. Tai marsua, jonka ulkomaankielisten nimien (guinea pig, marsvin) viittaukset kävivät ilmeisiksi: marsu maistuu kasslerilta. Siis paikallista sikaa. Ruuat ylimalkaan olivat vähämausteisia, usein vihannespatoja, linssejä, riisiä, tomaatteja, luvuttomasti erilaista perunaa. Vatsansa sai täyteen. Joskus oikein hyvääkin. Ei kastiketta. Ohuessa ilmassa keittäminen vaatii muuten omat niksinsä. Neljässä kilometrissä vesi kiehuu jo noin 87 asteessa, mikä aiheuttaa esimerkiksi sen, että kaikkea on kypsytettävä pidempään ja kuppiin kaadettu kahvi on useimmiten juotavissa heti. Kahvi ei yleensä ollut kummoista, sellaista Kesoilin baarin tyyppistä, teetä tarjottiin useammin, ja silloin lähes aina kokapensaan lehdistä keitettyä. Kuin tavallista vihreää teetä, jokseenkin samanlaisella vaikutuksella. Niitä lehtiä olisi pitänyt järsiä pensaskaupalla, että sen kummempia olisi tuntunut. Mutta eipä tullut onneksi varsinaista vuoristotautiakaan.

P1000837

Moneen kertaan tuli mieleen, että minkälainen olisi tuo maanosa, jos eurooppalaiset eivät olisi ”löytäneet” sitä aikoinaan. Eihän se niiltä alkuperäisiltä asukkailta mihinkään ollut hävinnyt, niin ei kai sitä mikään pakottanut löytämäänkään. Hävinneitä, tuhoutuneita kulttuureita, joista oli jäljellä vain säälittäviä riekaleita (yleensä villakankaasta valmistettuja). En tiedä, olisivatko asiat yhtään paremmin, mutta eri tavoin ainakin. Voisi olla aika hulppeaa kuljeskella Cuscon (inkojen ”maailman napa”, tosin muutkin ruumiinosat voisivat tulla mieleen) kaduilla katsellen kultalevyillä päällystettyjä temppeleitä niiden raunioille pystytettyjen kirkkojen sijasta. Jos ei tarvitsisi osallistua vaikka polttopallo-otteluun esimerkiksi atsteekkeja vastaan. Inkat vaikuttivat muuten pistäneen aikoinaan vauhtia paikalliseen rakennuskulttuuriin. ”Taasko teillä ketsuoilla sortui terassi? No suolistetaan pari kaveria ja katsotaan, lähtevätkö kivityöt sujumaan.” Olivathan ne, kuten tunnettua, sujuneet. Jo ennen inkoja, huonommin heidän jälkeensä.

P1000660

Köyhää siellä tietenkin oli kovasti, La Pazin kaupunki kuin valtava ihmisiä imevä pyörre ylätasangon reunassa. Koko kylä pykätty reikätiilestä hiekkakuopan rinteeseen. Ja lisää rakennetaan hallitsemattomasti jatkuvalla syötöllä. Oli ehkä ollut kaunis kaupunki vielä joskus 50-luvulla, nyt levälleen räjähtänyt, tukossa autoista, kaupungin läpi virtaava joki peitettynä viemäriksi. Parannuksiakin oli kyllä selvästi yritetty tehdä, vaikka kaiken tehtävän määrä oli käsittämätön. Ehkä koko kaupungin rakentaminen uudelleen kunnolla johonkin muualle olisi helpoin vaihtoehto. Bolivialaiset olivat muuten mukavan syrjäänvetäytyviä, ei juurikaan tultu repimään hihasta ja tyrkyttämään roinaa kadulla. Kauppaan tullessa sanottiin päivää ja katsottiin, että ostaakohan tuo jotakin. Jos ostat niin hyvä, jos ei kiinnosta niin ole ilman. Kiitos. Ei mikään varsinainen vouhottava turistirysä.

P1000947
Advertisements

2 comments

  1. Virva

    Ilmeisesti ette ainakaan muuttoa Etelä-Amerikkaan suunnittele. Hienoja kuvia olet ottanut, kuten aina. Marsusta muistaakseni käytetään sanaa cena eli päivällinen ; )

  2. Tuskinpa, vaikka tästä kirjoituksesta saa ehkä turhankin negatiivisen kuvan, kuten tavallista. Mutta jossain vaiheessa tuli mieleen, että jos nyt nousisi pois bussista, niin ikinä ei löytyisi. ”Katosi Etelä-Amerikkaan” toimisi sitten joskus nekrologina.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: