Talven iloja

P1010650

 

 

Tämä alkutalvi on mennyt sen pohtimiseen, mitä iloa talvesta voisi keksiä. Jotain positiivista? Vihdoin tajusin, mikä talvessa on kaikkein mukavinta: Ei tarvitse hiihtää! Olen hiihtänyt viimeksi muistaakseni vuonna 1983, koska oli pakko. Armeijassa oli pakko hiihtää. Armeijaa ei tietenkään olisi ollut pakko käydä, mutta turha sitä on näin jälkikäteen miettiä. Emme ole sittemin kaivanneet toisiamme, minä ja puolustusvoimat. Olemme olleet ilmeisesti asiasta samaa mieltä, tunne on epäilemättä molemminpuolinen. Veikkaanpa, että jossakin on jonkun puumerkki siitä, että tuota nyt ei täällä ainakaan enää tarvita, hyvä kun päästiin eroon. Mutta siihen silloiseen sopimukseen jotenkin niin kuin kuului, että hiihdettävä oli. Yksi iloisimmista muistoistani on, kun makaan lumisen valtaojan pohjalla selälläni sukset ja sauvat kohti taivasta, selässä koko varustus, reppu, rynnäkkökivääri ja niin sanottu kevyt sinko, tuollainen metrinen pätkä valurautaista viemäriputkea. Sätkin kuin selälleen käännetty kovakuoriainen. Kouluttaja ei ymmärtänyt tapauksen koomisia piirteitä, kuten tavallista. Niin, ja kansakoulussa oli pakko hiihtää, siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Sinne vain laudat kiinni jalkoihin ja lapset talviseen metsään palelemaan. Ja luistella piti kanssa. Jatkuvasti, hyvä ettei kesät talvet, keskikoulussa ja lukiossa. Tietenkin piti, kun oli jääkiekkovalmentaja voimistelunopettajana. Eikä pelkkä luisteleminen riittänyt, piti pelata jääkiekkoa kanssa. Aivan hengenvaarallista. Ihme, ettei siinä mennyt enempää luita poikki. Osa kavereista pelasi puoliammattilaismaisesti, treenasivat jatkuvasti ties missä urheiluseurassa, runttasivat surutta hitaampiaan. Siitä oli leikki ja liikunnan ilo kaukana. Onneksi ei enää tarvitse. Jossain vaiheessa, kun en ollut hiihtänyt pariinkymmeneen vuoteen ja muuttanut jopa maalle, ajattelin, että voisi hankkia sukset ja käydä hiihtämässä. Hiihtämässä pitäisi kuitenkin aivan ilmeisesti käydä jossain valmiiksi tehdyllä ladulla, mieluummin vielä valaistulla, ja makkarankuoripuku päällä ja jotkut syömäpuikon paksuiset tikut kiinnitettyinä monoihin, jotka ovat siteiden kanssa samaa merkkiä, vetää itsensä aivan piippuun ja räkiä ladunvarressa parta jäässä, kuinka monta tuhatta kertaa tänäkin talvena on tullut tuokin lenkki kierrettyä. Toinen vaihtoehto olisi tietenkin hankkia jotkut niinsanotut metsäsukset ja painua umpimetsään, umpihankeen, rähnätä siellä, kunnes rojauttaa sukset ja sauvat poikki johonkin louhikkoon. Tulin parempiin ajatuksiin ja jätin sukset hankkimatta.

 ◊

Siinäpä ne tulivatkin talven hyvät puolet lueteltua.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: