Elävissäkuvissa

Tämän kuvan tekijätieto näkyisi olevan joku Fox Searchlight. Erikoinen nimi kaverilla.

Tämän kuvan tekijätieto näkyisi olevan joku Fox Searchlight. Erikoinen nimi kaverilla. Kettu Hakuvalo. Sopii tyyliin.

 

Ehdinpä tässä käydä elokuvissakin, pitkästä aikaa. Kaksi elokuvaa, kaksi hyvin erilaista kokemusta. Näin ensin Wes Andersonin ohjaaman The Grand Budapest Hotel -nimisen modernin sadun, farssahtavan, yksityiskohtien vilinään ja viittausten runsauteen tukahtuvan komedian, joka oli ihan onnistunut, hauska. Vieressäni istunut koulutyttö tosin putosi selvästi kärryiltä jossakin vaiheessa, vaikka varsinainen juoni ei tietenkään ollut mitenkään monimutkainen. Ehkä paikallaan istuminen kauemmin kuin neljäkymmentäviisi minuuttia oli liian vaikeaa, sitten piti tarkistaa puhelin (se oli tallella), avata hiukset ja ruveta sukimaan niitä. Minkäs kädellinen perusluonteelleen voi. Teatteri oli täynnä, viimeistä paikkaa myöten. Saimme hyvät paikat, joita ei ollut lunastettu ajoissa. Lippujonossa syntyi kärhämää. Elokuvassa liikuttiin kuvitteellisessa keskisessä Itä-Euroopassa kuvitteellisten sotien välisenä aikana. Siinä onnistuttiin yllättävästi jopa käsittelemään vakavia aiheita positiivisella tavalla.

cannes-2013-SOSHITE-CHICHI-NI-NARU

Toinen elokuva oli Hirokazu Koreedan Soshite chichi ni naru, Isänsä poika suomalaiselta nimeltään (Tuon edellisen elokuvan nimi on suomeksi “Hotelli Grand Budapest”, mutta sitähän te ette huomanneet kaivata.) Sekin elokuva oli hyvä, mutta toisella tavalla. Ja syystä moneen kertaan palkittu. Tässä elokuvassa liikuttiin modernissa Japanissa, ihmiset ja heidän suhteensa olivat todellisia hyvin koskettavalla, yleisinhimillisellä tavalla, ympäristön- ja tapainkuvaus olivat verrattomat. Sekin oli välillä hauska, mutta pani pääasiassa ajattelemaan. Molempia filmejä oikeastaan veti keski-ikäinen mies ja hänen suhteensa poikaan tai oppipoikaan, omaan tai jonkun muun.

 

Isänsä poikaa oli katsomassa viisi ihmistä. Voi meitä. Yksi puolijauhoinen, kaksi japanifriikkiä, keski-ikäinen nainen ja minä.

 

 

Myöhemmin, yleisön pyynnöstä: Juttu jäi ehkä kirjoittamatta liian pitkäksi aikaa, joten sen ajatus jäi jotenkin epäselväksi. Ajattelin juuri sitä, että elokuvat sinänsä ovat pohjimmiltaan hyvin samanlaisia, perushumaaneja. Korostan, että pidin molemmista. Molempien markkinointikin on kohtuullista. Miksi toisen elokuvan katsojaa pidetään elitistisenä, kulttuurihakuisena snobina, mutta toisen ei? Miksi toista elokuvaa rynnistetään katsomaan, mutta toinen unohtuu? Miksi sama asia englanniksi rymisteltynä on suositumpaa kuin japaniksi hymisteltynä? 

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: