Valkoinen kaupunki

Pränkki Vörkkärillä 1980-luvun loppupuolella.

Pränkki Vörkkärillä 1980-luvun loppupuolella.

 

 

 

Muuan vanha ystäväni lisäsi minut jäseneksi Facebook-ryhmään, jossa julkaistaan kuvia 1900-luvulta Vaasan kaupungista, jossa synnyin ja vietin ensimmäiset kaksikymmentä vuottani. Kokemus oli hyvin outo. Osa kuvista oli selvää paikallishistorian harrastusta, mutta suurimmaksi osaksi kysymys oli silkasta nostalgiasta (eikä siinä mitään pahaa). Monet kuvien esittämistä paikoista olivat minun liian vanhoja muistaa tai esittivät vieraiksi jääneitä kaupunginosia, mutta jotkut harvat olivat hätkähdyttävän tuttuja. Itseäni tai veljiäni en (vielä) löytänyt kuvista, vaikka likeltä liippasikin. Kommentit kuviin olivat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ihastelevan romanttisia, aika oli ilmeisesti kullannut muistot. Löysin mukavan tuttuja nimiä, jonkun varhaisen työkaverin, saman pihan poikia, jonkun muunkin entisen tyttöystävän kuin sen, joka minut ryhmään liitti, mutta tunnistin myös naapurin, joka raivoisan innokkaasti kyyläsi polvillaan rappukäytävän ylätasanteella, ketkä melusivat rapussa – jonkun vaari sekin oli. Löysin vanhan naisen, jota kulmakunnan kaikki lapset pelkäsivät kuin ruttoa – ihana, omenaposkinen mummo. Löysin myös hirviömäisen kansakoulunopettajani, jonka tajusin vasta paljon myöhemmin suosineen tyttöjä aivan sumeilematta, arvostelleen ja kohdelleen oppilaitaan täysin mielivaltaisesti. Mitä ruskeakielisempi tyttö, sitä enemmän todistukseen ilmestyi kymppejä. Voi niitä onnettomia lukihäiriöisiä, joiden yrityksiä ivattiin ja pilkattiin päivästä ja vuodesta toiseen.

 

Vaikka Vaasa on yhä unieni maisema, jossa seikkailen säännöllisesti öisin, minulla ei ole siellä enää mitään. Kuvissa näkyvät vaasalaisuuden hyvät ja huonot puolet. Voin nauttia tunnistamisen riemusta ja kärsiä joidenkin kommenttien ahdaskatseisesta konservatiivisuudesta. Tunne on vähän samanlainen kuin kuvien tuomassa muistossa Palosaaren torilta, kun venähtäneenä pojankloppina olin pyöräillyt kaupungin halki töllistelemään Danny Kayetä Eero Hiirosen Merituuli-suihkulähteen avajaisissa. (Miksi ihmeessä? Voidaan kysyä, ja syystä.) Ihmiset heittelivät kolikoita lähteeseen (tarkoitus oli kai kerätä Unicefille tai johonkin) ja tottakai präntööläiset kossit kalastivat niitä sieltä. Järjestysmiehiksi palkatut varmaankin jonkun paikallisen urheiluseuran kaljamahat tuuppivat kaikki ihmiset loitommalle altaasta uhkaillen poliisilla. Niinpä. Ilonpilaajat.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: